WHAT A DRAG IT IS GETTING OLD

Häiriintynyt Hobitti-fani iskee jälleen. Eilen olin katsomas kyseist leffaa kolmatta kertaa, maanantaina menen ehkä neljännenkin. Valitettavasti lahjapaketeista ei löytynyt ainuttakaan puolituista tai mahtisormusta, mutta kaikkea muuta siistiä kyllä. Esimerkkinä kirja nimeltä "501 luonnonihmettä jotka on nähtävä edes kerran elämässään" tms, mikä yhdistettynä Keski-Maa-hörhöilyn yliannostukseen sai mut jälleen haaveilemaan matkustelusta. Koska asioiden kirjoittaminen olisi ihan liian työlästä, hyväksikäytän tumblria.

 En mä ihan joka maailmankolkassa tahtois käydä, mut esimerkiks reppureissaus ympäri Eurooppaa olis mahtavaa. Koska tykkään suunnitella asioita tuhat vuotta ennen niiden mahdollista toteuttamista, oon tuhlannut aikaani tekemällä listoja esimerkiksi siitä, mitä mä sinne reppuuni tunkisin ja tietystikin siitä, missä haluaisin reilaukseni aikana käydä. Silloin tai joskus toiste, Auschwitzissa olisi hienoa käydä. Ja ulkoavaruudessa! (huomatkaa kohteiden looginen vaihtuminen)  Ämpärilistani sisältää muutenkin lähinnä paikasta a paikkaan b ravaamista erilaisten asioiden oppimista lukuunottamatta. Jostain syystä en osaa lisätä sinne mitään rakkauteen liittyvää. Rakastamansa ihmisen kanssa olis upeeta saada vanheta ja olis sellane varmaan mukavaa matkaseuraakin, mut ehkä sittenkin otan parin miljoonan lainan pankista, kierrän maapalloa aina Antarktikselle asti, mistä sitten löydän jääkarhun maksan ja syön sen 26-vuotiaana jättäen vihamiehilleni perinnöksi kasan laskuja. Fiilis on nimittäin ollut jälleen laskussa. Sinkkuus viel menee ja olisin olettanu läheisyysriippuvuuteni aiheuttavan enemmän ongelmia, mut... vitut. Mun on ikävä sitä.

Ajatuksenkulun logiikattomuus.

koska en tykkää haaveilla mahdottomista.

NO TIME FOR LOSERS 'CAUSE WE ARE THE CHAMPIONS

Tämän postauksen ainut tarkoitus on hehkuttaminen.

 

Rajaton - Pukki tietää
Rasittava korvamato jonka lauloin tänään kuoron kanssa konsertissa, oeoe.

 

Laatu on pop, mut kerrankin mul on kuvamateriaalia tälläsestä. 

Kaikki stressinaiheeni ovat virallisesti ohi. Koulussa ei tehdä enää yhtään mitään järkevää, viimeinen tanssitunti oli eilen ja hetki sitten palasin joulukonsertistamme, josta tosiaan olin ehtinyt kriiseillä jo hyvän aikaa. Jännitykseni laantui aika nopeasti ensimmäisen kappaleen jälkeen - sen, jonka säestin yksikseni pianolla - ja etenkin soittosuorituksiini koin olevani tyytyväinen. Enkä näemmä syyttä, nimittäin opettajamme lykkäsi mulle kukkapuskankin "mahtavien säestysten" ansiosta, jollaisiksi hän niitä kuvaili. Ihan mahtava fiilis, tämä on hyvä jättää viimeiseksi joulukonsertikseen. Ainakin peruskoulun osalta. Kai se on myönnettävä itselleen, etten mä tuolta onnistu poissa kuitenkaan pysymään. Jos erakkoelämäni Uudessa-Seelannissa ei tule toteutumaan, esiintyvänä taiteilijana työskentely olisi mahtavaa.

Olin muuten epätavallisen naisellisenakin tuolla. Ja sinä joka vittuilit mulle kenraaliharjoituksissa, hahaa, soitin just niin kuin nuotit vaatikin.

HAPPY CHRISTMAS YOUR ARSE, I PRAY GOD IT'S OUR LAST

Kerran istuin tuolissani todella vammaisessa asennossa ja koin näyttäväni sen verran hyvältä että jaksoin ottaa kameran esille.

 

Vaikka taivaan kuu ja tähdet kirkastuu
Tänä yönä olet yksinäisempi kuin kukaan muu
Kaipaat rakkaitasi niin että vaivut kyyneliin
Tänään ei kai kukaan voi sua lohduttaa

Miksi huutaisitkaan rakkaimpasi nimeen
Vaikka yksinäinen yö ois kuinka pimee?
Jospa hiljaisuus sittenkin lohdutuksen tois
Ja tuo pieni onnen lintunen ei lentäisikään pois

Mä toivon että aamuun asti luonasi se ois
Ja laulullaan huoneeseesi lohdutuksen tois
Ja mä toivon että sydämesi aina unelmois
Ja tuo pieni onnen lintuneen ei koskaan lentäis pois

Tuomari Nurmio - Onnen lintunen

 

Mulla on ollut ihan hyvä viikko. Yksinäinen, mutta ihan hyvä. Vapaa-aikanani oon nähnyt ainoastaan Annaa antaessani sille tukiopetusta millon mistäkin ja tanssikoulun väkeä talon pikkujouluissa. Ihmisten piti keksiä sinne jotain kivoja ohjelmanumeroita, esityksiä, pelejä ja sen sellaista. Mä tietystikin olin lupautunut soittamaan pianolla pari biisiä (Glièren preludin op. 43/no. 1 ja Yann Tiersenin Comptine d'un autre étén, jos joku asiasta jotain tietää), mitkä menivätkin ihan hyvin ja yleisö tykkäsi. Homma kuitenkin lähti vähän käsistä ja mua pyydettiin säestämään jotain pienten ryhmien improamia tansseja ja vetämään vielä Joulupuu on rakennettu, koska mitä pikkujoulut nyt olisi ilman yhteislauluja. Siihen olisi voinut varautua jo etukäteen, en nimittäin ole kertaakaan elämässäni soittanut pianolla tuota kappaletta. Klassisen puolen opiskelijoita ei myöskään pahemmin opeteta improvisoimaan, joten ryhmät saivat imrovisoida milloin minkäkin kissanpolkan tahtiin. Oh well, staying alive. Ja ens vuodeks opettelen kyllä ne kaikkein kliseisimmät joulubiisit jo etukäteen. Kuitenkin ihan mukavat iltamat, Iinalle, Ansulle ja Sakulle kiitos seurasta.

 

Oon saanu ittestäni irti myös sen verran et kävin eilen ostamassa loputkin joululahjat. Rahaa jäi sen verran että menen taas tänään elokuviin. Ihan kuin mulle oikeasti riittäisi se että nään Hobitin yhden kerran valkokankaalla? Ihan mahtava kokemus, mutta jos et ole katsonut Sormusten Herroja, en tiedä kuinka paljon tuosta on mahdollista saada irti. Itse olin vähän katkera muutamasta isosta muutoksesta joita leffaan oltiin tehty, mutta enemmän katkeroidun siitä että joudun odottamaan seuraavaa osaa vuoden. Sääli, että joulu on jo ovella, sillä muuten olisin lisännyt tämän toiveisiini. Ei, en omista iPhonea, mutta tollaset kuoret olisivat tarpeeksi hyvä syy kännykänvaihtoon. Ah, Keski-Maa-rakkauteni vaatii kyllä ihan oman merkinnän. Mainitsinko jo etten malta odottaa seuraavaa osaa?

 

 

 

Katsoin eilen P.S. I Love Youn. Taas.

 

MEIN HERZ BRENNT

Taidan vaihteeksi leikkiä todella musikaalista selittäessäni pianonsoitosta. Olen soittanut kyseistä instrumenttia muistaakseni seitsemän vuotta ja ensi keväänä olisi tavoitteena suorittaa perustason kolmas tutkinto. Aikaa tuohon on vielä noin neljä kuukautta, mutta tiedän jo kolme neljästä tutkintokappaleestani. Eikä neljä kuukautta siltikään ole älyttömän paljon kun aineena on klassinen piano.


Tchaikovsky - "Huhtikuu - Lumipisara" Vuodenajoista

Tämänhetkinen suosikki tutkintokappaleistani. Youtube on hilpeä paikka, tästäkin löytyi lähes turhauttavan monta tulkintaa, mutta tämä on mielestäni lähinnä sitä, mihin pyrin.

Pianonsoitto on alkanut kiinnostaa mua aiempaa enemmän syksyn aikana. Järjestettyäni häiriintyneet harrastuslukujärjestykseni "paremmin" mulle on jäänyt enemmän vapaa-aikaa, ja epäsosialisoiduttuani soittaminen on käynyt kovin innostavaksi. Tulevaan tutkintoon on valmistauduttu viimeiset puolitoista vuotta, ja juuri siihen vaadittavan ohjelmiston kokoaminen on se minua kyllästyttävin juttu. Suuri osa vuodesta kuluu siihen, että saan joka viikko pari kolme kappaletta jotka yritän opetella seuraavaksi viikoksi, jolloin saan uudet kappaleet. Biiseihin ei ehdi syventyä todellakaan siinä määrin, kuin itse tutkintokappaleita treenatessa. Ja siitä loputtomasta pohdinnasta minä pidän. Pelkkien kappaleen dynamiikkojen pohtimiseen saa kuluttaa kuukausia ja jopa huomata kehittyvänsä hiljalleen.

Voisin itse asiassa olla niin jumalattoman aikaansaava ja alkaa videoida soittamistani. Vittuako sen tsiigailu ketään kiinnostaisi, mutta mua huvittaisi nähdä miten noi kappaleet kulkee eteenpäin. Eipä sillä että klassinen pianonsoitto olisi muutenkaan se juttu millä ketään saisi houkuteltua lukijakseen.. Oh well.

Tällä viikolla olisi tarkoitus soittaa pari kappaletta eräissä pikkujouluissa, minkä voin kyllä vetää aika huolettomasti. Suurempaa stressiä aiheuttaa ensi viikolla oleva koulun joulukonsertti. Siellä mun pitäis soittaa pianolla tausta pariin kuorobiisiin, ja kun aiemmin olen säestänyt korkeintaan viulukvartettia, on kuudenkymmenen kuorolaulajan ryhmä vähän pelottava ajatus. Toisaalta se voi olla helpotekin, niin suuri joukko tuskin menee heti sekaisin jos keksinkin sotkea kaiken.

Jos jään henkiin, selitän tapahtumasta myöhemmin tännekin.


Rammstein - Mein Herz Brennt

Tää olis hieno opetella.

I WISH I'D BEEN A GIRLY JUST LIKE MY DEAR PAPA

Sunnuntaifiilistelyä maanis-depressiivisen nettiyhteyden tahtiin. Tiedä sitten, missä vika. Joka tapauksessa netittömyys on saanut mut tekemään jotain niinkin hyödyllistä kuin varmuuskopioimaan kaikki kuvani ja kirjoitukseni. Selailin myös iTunesiani ja jo ennestään tarpeellinen slovarit-soittolistani osoittautui vielä tarpeellisemmaksi kun huomasin että sieltä löytyy Ramonesin Pet Sematary. Mitä hittoa mun päässäni on mahtanut liikkua?

Porukoiden kanssa vietettiin eilen pikkujoulua. Sain Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan soundtrackin, mitä sitten olen tässä netittömyydessäni popittanut. En osaa tarkoin selittää, miksi, mutta kyseinen elokuva on yksi suosikkejani. Yleensä inhoan suomalaisia elokuvia eikä tuo ole kyllä sisällöltäkään niin uskomaton että keksisin oikeastaan mitään järkevää perustelua sille, miksi olen katsonut leffan ainakin kymmenen kertaa itsekseni. Oikeastaan en edes pidä ollenkaan sen loppupuoliskosta. Kai siinä sitten on vain jotain, mikä mua inspiroi, sillä sen katsominen saa mut poikkeuksetta hyvälle tuulelle. Leffan soundtrack tekee myös saman. Kummallista sikäli, että neljästätoista kappaleesta vain puolet kuullaan elokuvassa. Mutta miten vain, nyt mulla on iPodiani piristämässä Clashin Should I Stay Or Should I Go ja Pyhien Teppojen Muutetaan Lontooseen, joista etenkin ensinnä mainittua olen kaivannut.

Kun mulla nyt ei ole muutakaan elämää kuin kertoa suosikkileffoistani, mainittakoon toinen suuri rakkauteni: Monty Python. Tietämättömille tiivistettynä kyse on kuuden miehen komediaryhmästä joka on tehnyt niin elokuvia kuin TV-sarjankin. Huumori on juuri niin typerää kuin mun pääni kaipaakin, ja jos joku kokee omistavansa yhtä lailla pimeän huumorintajun, kannattaa katsoa miesten luomukset Monty Pythonin hullu maailma ja Brianin elämä. Ja ovat he koskettavia kappaleitakin onnistuneet tekemään.




Monty Python (no ihanks tosi) - Lumberjack song

Kaikille teille jotka ette omista ikkunaa haluaisin kertoa, että talvi on tullut. Omituista, että viime vuonna tähän aikaan vaeltelin kaduilla hupparissa, mutta nyt se ei yhtäkkiä olekaan mahdollista. Ehkä tän toteaminen heinäkuussa oli vähän ennenaikaista, mutta ei varmasti enää: Kohta on joulu.

BURNT OUT ENDS OF SMOKY DAYS

Andrew Lloyd Webber - Memory

Musikaalimusiikkia, vaihteeksi.

Oon ihan älyttömän väsynyt. Viimisen kuukauden huonosti nukutut yöt alkaa näkyä mun hereilläpysymisessäni. Koulussakin puheeni on varsin tyylikästä, oon ehdottanut sanakoetta sunnuntaille, unohtanut kysymyksen johon olin juuri kertomassa vastausta ja muuten vain osoittanut nerokkuuttani selittämällä vaikka siitä että Uusi-Seelanti kuuluu Australiaan. Vois yrittää pystyä nukkumaan yli kuus tuntia, huoh. On myös ylettömän hauskaa nähdä joka toinen yö unta esimerkiksi viime kesästä. Tosin yhtenä yönä näin unta jossa pakenin tuon eksäni äidin kanssa ufoja heidän vaatekaapistaan löytyneellä pommisuojajeepillä ja olin loppujen lopuksi hänen äitinsä lisäksi ainut hengissä selvinnyt ihminen... Alitajunta, mitä hittoa?

Ajattelen-kaikkea-muuta-paitsi-eroani -tyyli on saanut mut myös esimerkiksi tutustumaan riippumattojen historiaan ja oikeasti kiinnostumaan asiasta. Tahtoisin hankkia sellaisen sängykseni vielä joskus. Se olisi niin helppoa ottaa mukaan myös mihin päin maailmaa tahansa, sillä suuria suunnitelmianihan ovat esimerkiksi vapaaehtoistyöhön lähtö keskelle Afrikkaa ja reilausreissu johonkin kuuseen. Tulevaisuudessa taidan elää pelkillä nuudeleilla, sillä mun pitäis pystyä ostamaan mahdollisimman nopeasti omilleni muutettuani myös piano. Sähköpiano tulisi halvemmaksi, mutta ei se olisi sama asia. Taidan oikeasti mennä nukkumaan.

Ihan totaalisesti mihinkään liittymättä, jos uskonnonkokeen aiheena on buddhalaisuus ja hindulaisuus, onko se kaikkein hyödyllisin asia kysyttäväksi oikeasti se kuvatekstissä kerrottu selitys sanalle Avalokiteshvara?

ALONE AGAIN, NATURALLY

Oon ollu nyt kuukauden virallisesti sinkku. Näihin kolmeenkymmeneen(yhteen?) päivään on sisältynyt paljonkin kaikenlaista, esimerkiksi useiden litrojen jäätelö- ja suklaayliannostus, siitä seurannut epälooginen laihtuminen, yksitoikkoinen angstisoittolista, entistä epäloogisemmat mielialavaihdokset ja tietystikin itkemistä galtsublogiin.

Hetkinä, joina en ole ollut 100% ahdistunut, on tapahtunut kuitenkin kaikkea hienoa. Koulujutuista sen verran, että olin syysloman jälkeiset kaksi viikkoa TETissä musiikkiopiston kirjastossa. Järjestelin orkesteripartituureja, roudasin soittimia ympäri taloa ja toimin yleisenä juoksupoikana keskellä ihan mahtavaa työympäristöä. Paikka on täynnä todella mukavia ihmisiä ja kaikki moikkailivat mulle ihan ensimmäisestä päivästä alkaen. Eilen taas sain valmiiksi maailman rasittavimman äikäntyön. Tehtäväni oli lukea Häräntappoase, kirjoittaa kirjasta tarkka juoniselostus, lukupäiväkirja omista pohdinnoistani, kirjailijan pienoiselämäkerta ja kirja-arvostelu lehteen. Lopullisen kahdenkymmenenkahden sivun mittansa lätyskä saavutti eilen, yllättäen päivää ennen deadlinea.

 

Seurustelemattomuudestani aiheutunut järkevän tekemisen puute on myös tuottanut hedelmää. Lauantaita meillä viettänyt frendini kertoi, että mulla on ihan samanlainen ilme kuin O.C:n Sethillä, mikä sai meidät kuluttamaan seuraavat kolme tuntia tehden tätä kollaasia. Mut aika tyylikäs, eh?

David Bowie - Changes

Kävin parturissakin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Yllättäen mulla ei ollut mitään käryä mitä tahtoisin, mutta onneksi parturini tuntee mut tarpeeksi hyvin keksiäkseen jotain. En varmaan ole laittanut mihinkään pahemmin kuvia vanhoista hiuksistani, mutta nehän tosiaan olivat toiselta puolelta aivan lyhyet ja toiselta puolelta solisluille ulottuva kiharapilvi. Sitä sitten suoristellessa... Eksäni oli yksi niistä harvoista jotka pitivät luonnonkiharoistani. Tämän vuoksi hiusten lyheneminen toi mukanaan pikku morkkiksen; entä jos kaikki mahdollisuuteni palata yhteen hänen kanssaan katosivat? Viiden minuutin päästä tosin tulin ajatelleeksi, että jos vuoden mittainen suhteemme olisi perustunut sille, että hän tykkäsi kiharoistani, olisin mieluummin sitten vaikka loppuikäni sinkku. (Mulle tosin kerrottiin että näytän ihan siltä t.A.T.u:n "lesbomman näköiseltä laulajalta" näillä hiuksilla enkä vieläkään ole ihan varma, miten se olisi pitänyt ottaa.)


Gilbert O'Sullivan - Alone Again

Ikävöin mä sitä joka päivä ja tarkastan iltasin kännykkäni siltä varalta että se olisi yrittänyt soittaa, vaikka miksipä olisi. Oudointa erossa olemisessa tosiaan on se, ettei me enää puhuta toisillemme. Ehkä me vielä palataan yhteen, jos/kun molemmat sen kokee mahdolliseksi ja haluaa toisensa. Oon edelleen katkera, mutta vähitellen alkanut ymmärtää, miksi tässä piti käydä näin.

Olin unohtanu sen tyypin joka olin viime vuonna tähän aikaan. Sillon nauroin paljon, näytin ihan kivalta ja mulla oli energiaa kaikkeen. Millainen sitten oon ollut koko syksyn? Noh, aika täys vastakohta. Tajusin, ettei mun kuuluis olla. Ja ettei se, että itken illat yksinäni muuta mun ja entiseni välejä millään tavalla. Toivon, että se keksii mitä haluaa ja saa sen. Sillä välin mä teen jotain niinkin itsekästä kuin keskityn tekemään just niitä juttuja mitä mä tahdon. Katson Sinkkuelämää ja Frendejä suklaalevy toisessa ja teekuppi toisessa kädessä, soitan paljon ja kuuntelen erittäin huonoa musaa pomppiessani ympäri taloa. Sillä sellanen mä satun olemaan. Ja, mikä itsekkäintä, tykkään itsestäni tällasena.

 

MAYBE THEY'LL LEAVE YOU ALONE BUT NOT ME

MITÄ PITÄISI TEHDÄ

- Äikän kirjailijakansio

 

MITÄ OLEN TEHNYT

- Käynyt läpi koko Varustelekan sivuston tarjonnan

- Kuunnellut alusta loppuun tämän
- Siivonnut vaatekaappini ja huoneeni
(en tosin vieläkään pystynyt siirtämään sitä laukkua jonka alle liiskasin hämähäkin viikko sitten)
- Täyttänyt Jack Daniel's -purkin vihreällä teellä
- Opetellut soittamaan joululauluja pianolla
- Poistanut kaikki blogimerkintäni ja kirjoittanut tämän. Oh so important.

Ai niin, päivitin myös näytönohjaimeni ja söin loput suklaani.
Onneks sitäkään ei olis ehtiny hoitaa koskaan muulloin.